mad vain

mä en käsitä miten voi taas olla niin järjetön itsesäälipaskassakieryskelyolo. miten voi vituttaa taas näin paljon niin mä en ymmärrä. hitto mä haluaisin taas vaan huutaa fiilikset ulos, mutta ei ole ketään kuka kuuntelisi. mä en jaksa puhua mun paskasta olosta mesessä kenenkään kanssa. haluaisin puhua kasvotusten, jonkun sellaisen kanssa kehen luotan. joku johon luotan oikeesti.

plus että mä haluaisin vaan raivota pääni irti tätä scheisseä. mä en taas millään jaksaisi. tuntuu et erityisesti kaikki olematon kaatuu päälle. kuten tiskit, sotkut. senkin asian voisi hoitaa mutta en halua. en tahdo. mä en oikeastaan halua tehdä mitään.

mua vituttaa erityisen paljon se, että oikein pakotan itseni olemaan hereillä mahdollisimman paljon. sit mä vaan tylsistyn. ja syön. syön syön syön. syön ihan liikaa. tuntuu et on koko ajan nälkä vaikka tuskin on. ei voi olla koko ajan nälkä. syön vaan tunteisiin. syön siihen että oon ihan sekasin päästäni. syön siihen miten mua vituttaa olla näin lihava. syön omiin sekasiin ajatuksiin joista en saa kiinni.

mä haluaisin vitusti jonkun ihmisen tähän lähelle mutta samalla tuntuu et haluan työntää kaikki vaan pois. vittuan, olen ärsyttävä ja ilkeä. ja kun en mä sellainen halua olla, en. mutta olen kuitenkin. mutta en mä halua puhua. mä en halua puhua sellaiselle jota nään harvoin. mä en jaksa taas yhtään. tuntuu ihan vitun lapselliselta että on paha olla.

oiskin joku joka halais tunteella, kuuntelis sen takia että välitää ja rakastaa, nimenomaan rakastaa ja haluaa auttaa. ei sen takia et nyt vaan sattuu olemaan kaveri tai jtn. musta tuntuu ettei kukaan edes halua kuunnella. plus että en mä en itse halua puhua. ja siis tietysti ajattelen itse niin ettei kukaan tahdo oikeasti kuulla.

nimenomaan, kuten sanottua, kysyttyä, en tiedä haluanko tukea ja turvaa vai olla rauhassa. en tiiä.